Vesi ja tuli

Monet luulivat meitä vain muodollisiksi asioiksi; että olisimme vain olemassa. Me olemme elementtejä. Monet eivät edes ajattele, että ilman meitä ei olisi elämää. Ilman ilmaa, vettä, tulta ja viidettä elementtiä. Mikä ihme on viides elementti? Ilman sitä ei olisi mitään, mutta ilman muita elementtejä ei olisi myöskään viidettä elementtiä. Se täydentää muita elementtejä ja se on lisäksi paljon muutakin. Se tuo taikuuden, magian. Myös ihmisten kehon toiminta ja sähkö ovat viidennen elementin luomuksia.Minä olen yksi noista viidestä elementistä, olen vesi. Me voimme olla elementissämme, mutta pystymme myös muuntautumaan eläimeksi tai ihmiseksi. Mutta ollessamme ihmisiä, meidän ihonvärimme on elementtimme värin tunnus.

 Tuli oli ystäväni, mutta se pystyi myös tuhoamaan minut. Minulle oli varoitettu monen monta kertaa, että oli vaarallista olla hänen lähettyvillään. Tosiasiassa tuli ei ollut ystäväni, ehei. Minä vain pidin häntä ystäväni – minä ymmärsin häntä. Halusin ymmärtää häntä ja halusin tutustua häneen. Tuli oli minusta kovin kiehtova. Olin katsellut tulta monia vuosia turvallisen välimatkan päästä. En ollut ikinä uskaltanut mennä lähemmäs häntä. Samalla aikaa minä pidin ja pelkäsin tulta. Tuota tunnetta oli vaikea selittää.

 ”Vesi, me tarvitsemme sinua! Tuli tarvitsee sinua. Hän sytytti vahingossa erään puiston tuleen”, Maa viestitti minulle. Seisoin metsän laidassa ihmisenä ja metsäkukat saartoivat minut soikion muotoiseen ympyrään. Hetken kävelymatkan päässä oli pieni lampi, jonne pääsee pulahtamaan paahtavankuumina kesäpäivinä.”Miksi juuri minä? Tiedän kyllä, että minä voin sammuttaa sen. Mutta miksette käyttäisi vaikka vaahtosammutinta?” kysyin närkästyneesti. Todellinen syy oli se, etten halunnut satuttaa tulta. Halusin olla tulen ystävä, enkä vihollinen. En ollut mieleltäni hänen vihollinen; olin olemukseltani hänen vihollisensa.Metsän uumenista kuului kepeitä askelia. Pian eteeni asui haaleanvihreäihoinen nainen. Naisen korpinmustat hiukset kiilsivät hohdokkaana ja ne laskeutuivat hänen rintojensa alapuolella. Hänen silmänsä olivat sammaleenvihreät ja pyöreät. Tämä nainen näytti täysin muinaiselta jumalattarelta. Hänen suunsa oli hennot ja ne muistuttivat etäisesti pusuhuulia, mutta kauniilla tavalla. Hän oli Maa, ihmismuodossa.”Vesi”, Maa sanoi heikosti murahtaen haastavasti.”Hyvä on hyvä on, minä tulen”, sanoin alistuvasti ja nostin merensiniset käteni ilmaan antautumisen merkiksi. Olin aina liian heikko ja halusin vain miellyttää kaikkia. Mutta olin unohtanut miellyttää yhtä henkilöä: Itseäni.

 Maa ohjasi minut kyseiseen puistoon ja se oli umpitulessa. Tuli roihusi raivokkaana tulenpunaisena rätisten taivasta kohden. Tunsin kasvoillani tulen hehkun ja kuulin ambulanssin huutavan hälytysääneen. Poliisi ja palolaitos olivat jo paikalla puistossa. Maan kanssa me piilottauduimme nurkan taakse pois ihmisten katseilta.Jos ihmiset näkisivät meidät, tulisi kaaos. Meitä luultaisiin luultavasti avaruusolioiksi ja meidän lukittaisiin häkkiin tutkittaviksi tai jotain vastaavaa. Pystyisimme kylläkin vastustamana heitä, mutta median avulla olisimme jo monien ihmisten tiedossa.”Tuli, rauhoitu. Tiedän että vihaat itseäsi juuri nyt. Minäkin vihaan itseäni silloin, kun minuun hukutaan”, sanoin muinaisella kielellä, katsoen Tulta säälien.”En pysty”, hän vastasi yksinkertaisesti kiukkuisella, mutta surullisella äänellä. Minua säälitti Tuli vain entistä enemmän.Palomiehillä oli käsissään metallinväriset vesiletkut ja he yrittivät sammuttaa tulta. Vesi ropisi roihuavaa tulta vasten ja kuulin korvissani tulen valitusta. Tuli oli tuhat kertaa vahvempi kuin vesi ja tiesin sen vievän voiton, jos en nyt tekisi jotain.Astuin muutaman askeleen lähemmäksi palavaa puistoa, Maan varoituksista huolimatta. Ojensin käteni suoraan eteenpäin kuin zombi. Annoin itseni väreillä maaston joukkoon. Olin ihminen, mutta kukaan ihminen ei kyennyt näkemään minua.”Minä autan sinua. Mutta satutan sinua. Tosin en haluaisi tehdä sitä...”, sanoin empien ja purin huultani. Suuhuni purkautui raudan maku, veren maku.”Älä emmi. Auta minua, ole kiltti. En välitä tuskasta, en nyt”, hän sanoi varmalla äänellä. En vastannut hänelle mitään.Siristin silmiäni ja katsoin roihuavaa tulta. Suljin silmäni ja mieleeni tulvi kuvia vedestä. Vesisade ropisee vasten peltikattoja ja voin tuntea sateen virkistävän olon. Meren aallot lainehtivat kalliolle kuluttaen sen pintaa. Meren suolainen tuoksu.Avasin silmäni ja käsistäni syöksyi vettä ajattoman nopeasti tulta kohden. Haistin noen ja tulen. Liekit tanssivat epämääräisinä, yrittäen pitää tasapainonsa.

Lopulta liekit sammuivat ja ihmisetkin pikkuhiljaa lähtivät pois tulipalopaikalta. Näin varjoissa punaihoisen ihmisen, tulen. Hänen tulipunaiset hiuksensa olivat kiinni ranskalaisella letillä. Tulen suu oli pieni ja täyteläinen. Hänen ihonsa oli tulipunainen, aivan kuin rauta olisi juuri otettu pois tulesta. Tulen auringonkeltaiset silmät tarkkailivat minua valppaana.Astuin muutaman askeleen eteenpäin, Tulta kohti.”Hei”, sanoin varovaisesti.”Kiitos”, hän sanoi tervehtimisen sijaan.”Kiitos? Enpä usko. Minä satutin sinua...”, sanoin empien ja katsoin maahan.”Kiitos. Sinä satutit minua, mutten välitä siitä. Sinä suojelit ihmisiä, monet olisivat voineet kuolla tulipalossa. Samalla sinä suojelit minua itseltäni. Joskus olen myös itseni vihollinen”, Tuli sanoi ja loihti kasvoilleen hymyn.Rypistin otsaani heikosti, mutta päätin kertoa Tulelle totuuden.”Olen halunnut olla ystäväsi. Minua on varoitettu sinusta, emme voisi olla ystäviä. He ovat sanoneet sitä mahdottomaksi ja että siitä ei tulisi mitään. Me vain tuhoisimme toisemme.””Ehkäpä heille pitäisi todistaa, että mikään ei ole mahdotonta”, Tuli sanoi ja tarttui minua kädestä.